Jukka Pääkkönen: ”Horisontissa reilumpi maailma. Solidaarisuus-järjestön matka sissiliikkeiden tukijasta naisten ja tyttöjen puolustajaksi” (Helsinki 2022, Into Kustannus, 308 sivua)
”Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee. Vain heikko tahtoo väkivaltaa, vain heikko tottelee (Arvo Salo)” aloittaa Jukka Pääkkönen luvun kehitysavun perimmäisistä kysymyksistä. Pekka Peltola ja Kalevi Suomela olivat kirjoittaneet vuonna 1967, että pitää tukea vapautusliikkeiden sosiaalisia ja poliittisia päämääriä, mutta pitivät vääränä väkivallan tukemista esimerkiksi aseita lähettämällä. Aiheesta käytiin laaja keskustelu Suomen Sosialidemokraatin palstoilla. Arvo Salo irrottautui tästä ja sanoi, että asenne on osittain käsienpesua. ”Menemme mukaan sitten, kun alueet on vapautettu: meidän etiikkamme on korkeampi, emme hyväksy emmekä tarvitse aseita, me annamme ensin toisten tehdä likaisen työn.”
Vähän myöhemmin järjestettiin koululaisjärjestöjen Taksvärkki-keräys Mosambik-instituutin hyväksi. Kymmenet tuhannet nuoret joutuivat selittämään, ettei apua menee aseisiin vain koulutukseen. Keskustelu levisi laajalle Suomen kouluihin. Keräyksen tuotto käytettiin koulukirjoja tuottavan kustantamon perustamiseen, ei aseisiin. Kirjaa lukiessa mielessä nyt on Ukrainan sota. Nyt sen sijaan kysytään, miksi aseita ei ole toimitettu enempää.
SDP:n puoluekokous Turussa vuonna 1969 hyväksyi laajan kannanoton, jossa luotiin pohja puolueen kehitysmaapolitiikalle. Se korosti, että kansainvälisten ongelmien rauhanomainen ratkaiseminen viitoittaa tien oikeudenmukaiseen maailmaan. SDP oli kuitenkin valmis tukemaan taloudellisesti ja poliittisesti myös sellaisia vapautusliikkeitä, joiden oli pakko muiden mahdollisuuksien puuttuessa turvautua myös välivaltaan riiston ja sorron lopettamiseksi. Kannanotto näyttää tänäänkin huolellisesti laaditulta. Ketä oli taustalla sitä laatimassa? Tuttuja nimiä löytyy. Ulf Sundqvist aluksi puheenjohtajana, jäseninä mm. Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja ja opetusministeriön virkamiehenä silloin toiminut Kalevi Sorsa.
Solidaarisuussäätiö perustettiin vuoden 1970 syksyllä puolueneuvoston päätöksellä. Mitään ruusuilla tanssimista sen alku ei ollut. Kehitysaputoimintaa kannatti mielipidetutkimuksessa 25 % kansalaisista ja vastusti 45 %. Varainhankintaa myytiin solidaarisuusruusuja, Tuottoa tuli, mutta myös valitettiin liian kalliista ruusuista ja vaikeasta myyntityöstä.
Jukka Pääkkönen kirjoittaa Solidaarisuuden historian sujuvalla kädellä ja mukana eläen. Alussa Eteläisen Afrikan vapautusliikkeet ja Vietnam hallitsivat. Alussa olivat MPLA (Angola), FRELIMO (Mosambik), ANC (Etelä-Afrikka), SWAPO (Namibia) sekä PAIGC (Guinea-Bissau). Vietnam ja Chile olivat tärkeät ja heijastivat ajan tuntoja.
1980-luvulla tuli Nicaragua vahvasti kuvaan ja oli pitkäaikainen kumppani. Nicaraguan tarina on kirjan yksi pääaiheita. Paljon solidaarisuutta ja osallistumista yhteisiin hankkeisiin ja lopulta suuria pettymyksiä. Kun Daniel Ortega vieraili Suomessa vuonna 1985, nuoret kansanedustajat järjestivät ulkopoliittisen kerhon, jossa hän alusti. Olin mukana. Ortegasta tuli lopulta diktaattori. Mikä pettymys.
Kirja tuo myös eläviä kuvauksia kenttätyöstä. Jukka Pakkala oli ensin Solidaarisuusrahaston työntekijä Helsingissä, mutta otti sitten vastuun kenttätyöstä Nicaraguasta. Hänen kertomansa on arvokasta arjen kokemusta. Sitten nousi avainasemaan Afrikka. Siellä aloitti Helena Laukko 1990- luvulla. Ensin pääkohteena oli Uganda, myöhemmin Tansania. Vahvat naiset Suomesta ja Somaliasta olivat avainasemassa. Tasa-arvo ja naisten oikeuden nousivat johtavaksi teemaksi ja ovat niitä edelleen. Tyttöjen silpomisen estäminen on toiminnan kärkikohde tänään.
Solidaarisuus aloitti kansalaistoimintana ja keräysvaroin. Vähitellen valtion tuki kansalaisjärjestöille kasvoi ja projekteja voitiin laajentaa. Suomi saavutti kehitysyhteistyötavoitteen 0.7 % kansantuotteesta vuonna 1988 ja pysyi sillä tasolla muutaman vuoden. Oma vaikutuksensa oli sillä, että monet solidaarisuustoiminnassa kasvaneet olivat avainasemassa päättäjinä.
Sitten tulivat budjetin sopeutukset ja leikkaukset. Solidaarisuustoiminta oli ahtaalla. Vapaaehtoisten keräysvarat olivat sen runko, jonka avulla siitä selvittiin. Keräystoiminnan luonne on samalla muuttunut. Alussa monet liittyivät kuukausilahjoittajiksi ja ovat sellaisina pysyneet. Nyt joudutaan hakemaan varoja jatkuvalla kampanjoinnilla ja lahjoittajien sitoumuksen lyhytaikaisempia. Nuorten tyttöjen silpomisen estäminen on työn kärki. Se on hyvä ja äärimmäisen tärkeä kohde.
Voi kysyä, olisiko sen rinnalla myös jokin toinen keskeinen tavoite mahdollinen? Kehitysmaiden työttömät nuoret miehet ovat yksi suuri perusongelma. Vaikea asia, mutta löytyisiköhän projekteja, joilla ongelmaa voitaisiin pureutua?
Jukka Pääkkösen kirja on erinomainen Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan ja solidaarisuustyön aikakuvaus ja samalla niin ajankohtainen. Ongelmat ovat suuret. Tarvitaan kansalaistoimintaa. Tarvitaan hallitusten määrätietoisuutta. Afrikka on myös EU:n kehitys- ja kumppanuuspolitiikan keskeisin kohde tänään. Jutta Urpilainen on avaintehtävässä komission jäsenenä. Sekin lisää kirjan kiinnostavuutta ja ajankohtaisuutta.
teksti Erkki Liikanen
