Virossa on elänyt elinvoimainen rantaruotsalaisten yhteisö, jolla oli oma kielensä ja kulttuurinsa. Alkunsa se sai merimiehistä ja laivanrakentajista, jotka oppivat maanviljelyn, kalastuksen ja metsällä käymisen taidot ja asettuivat Viroon asumaan.
Rantaruotsalaiset elivät Viron luoteisrannikolla Haapsalusta Kurkseen, Naissaarella, Suurella ja Pienellä Pakrilla, Osmussaarella, Vormsilla, Hiidenmaalla ja Ruhnussa. Näitä alueita kutsuttiin Aibolandiksi, mikä voidaan kääntää saarten kansan maaksi. Asukkaat puhuivat ruotsia, jokaisella paikkakunnalla oli oma murteensa – murre oli kuin salakieli, jota vieraat eivät ymmärtäneet. Kielitieteilijät ovat arvioineet, että vironruotsalaisten murteet periytyvät Etelä-Ruotsista, kuten Kalmarin rannikolta, Öölannista ja Gotlannissa, mutta täsmällisen vastauksen saamiseksi tarvittaisiin arkeologisia tutkimuksia.
Ruotsin oikeus
Muista virolaisista poiketen rantaruotsalaiset eivät olleet koskaan maaorjia. Heitä ja heidän oikeuksiaan suojeli Ruotsin vallan ajalta asti voimassa ollut Ruotsin oikeus. Rantaruotsalaisten ei tarvinnut raataa palkatta kartanon omistajien pelloilla, vaan heillä oli oikeus suorittaa maksunsa viljana, lihana, juustona, suolakalana jne. Heidän etuoikeuksiaan vastustettiin kartanonomistajien keskuudessa, mutta rantaruotsalaiset eivät antaneet periksi. Yksi traagisimmista tapahtumista heidän historiassaan on, kun vuonna 1781 tuhatkunta Hiidenmaan ruotsalaista pakkosiirrettiin Ukrainaan.
Rantaruotsalaisten elanto
Rantaruotsalaiset olivat vuosisatojen ajan mestarillisia puuveneiden rakentajia – taito periytyi polvesta polveen. Jokaisella saarella oli omanlaisensa veneet. Erilaisia laivamalleja on nähtävillä Haapsalun rantaruotsalaisten museossa. Rantaruotsalaiset saivat elantonsa pääasiassa merestä. Esimerkiksi Osmussaarella harjoitettiin kalastuksen ohella vesilintujen metsästystä. Kaikilla saarilla oleellinen osa toimeentulosta tuli hylkeenpyynnistä. Virolaiseen väestöön verrattuna rantaruotsalaisilla oli isoja sika-, lehmä-, lammas- ja vuohikarjoja. Pidettiin myös kanoja ja hanhia ja valmistettiin maukkaita juustoja. Maanviljely kivisillä pelloilla oli vaivalloista, mutta siitä huolimatta kasvatettiin ohraa, lanttua ja myöhemmin myös perunaa. Lisäksi rantaruotsalaiset olivat käsistään käteviä ja valmistivat itse lähes kaiken tarpeellisen alkaen vaatteista metsästysaseisiin. Harjaantuneina merenkävijöinä he kävivät kauppaamassa tuotteitaan Suomessa ja Ruotsissa asti.
Musiikki kaikui ja laulu raikui
Rantaruotsalaiset toivat Viroon mukanaan oman kulttuurinsa ja jokaisella alueella käytettiin omia kansallispukuja. Tanssi- ja lauluseurat pitivät yllä paikallisia perinteitä ja kansantansseja. Soitettiin monenlaisia soittimia. Hiiukannel (jouhikko) oli Vormsilla suosittu soitin jo keskiajalla – jokainen osasi sen rakentaa ja jokainen osasi soittaa sitä. Historian kiertokulussa hiiukannel kuitenkin vaipui unholaan yli sadaksi vuodeksi, mutta löytyi onneksi uudelleen. Pakrin saarilla suosikkisoitin oli säkkipilli ja Noarootsissa viulu ja haitari.
Vironruotsalaisilla on ollut oma laulu- ja tanssijuhlaperinne. Ensimmäisen kerran juhlat järjestettiin vuonna 1933 Haapsalun piispanlinnan alueella. Neuvostoaikaan oma kulttuuritoiminta ei ollut mahdollista, mutta uudelleenitsenäistymisen jälkeen perinne herätettiin henkiin. Viimeksi juhlat järjestettiin heinäkuussa 2020 Haapsalussa.
Sivistys ja hengenvalo
Rantaruotsalaiset olivat luterilaisia. Heidän kulttuuriinsa ja kehitykseensä vaikuttivat Ruotsista ja Suomesta saapuneet uskovaiset ja lähetyssaarnaajat, jotka tulivat heitä opettamaan. Jumalanpalvelukset toimitettiin ruotsin kielellä.
Samalla rantaruotsalaisilla on ollut oleellinen rooli kouluopetuksen perustajana Virossa. Kansan sivistämisen alullepanija oli ruotsalainen pappi Bengt Gottfried Forselius, joka perusti Ristin kirkon lähellä olevaan riiheen vuonna 1683 ensimmäisen rahvaalle tarkoitetun koulun. Paslepassa aloitti toimintansa opettajaseminaari, joka koulutti opettajia rantaruotsalaisiin kyläkouluihin. Rantaruotsalaisilla oli Noarootsissa Pürksin kartanossa oma maanviljelyskoulu ja Haapsalussa yksityinen ruotsinkielinen lukio, johon palkattiin opettajat Ruotsista ja Suomesta. Opetus tapahtui ruotsin kirjakielellä, minkä vuoksi paikalliset murteet katosivat vähitellen.
Vironruotsalaiset perustivat vuonna 1909 Ruotsalaisen sivistyksen seuran oman kulttuurin ja koulutuksen edistämiseksi. Se toimii edelleen Tukholmassa. Aina vuodesta 1918 asti on ilmestynyt aikakauslehti Kustbon eli Randlane.
Vironruotsalaisuus säilyy
Kylien nimet ovat Vormsilla edelleen ruotsinkieliset, ja Noaroitsissa vierailijaa tervehtivät sekä ruotsin- että vironkieliset kyltit ja opasteet. Kaikilla paikoilla on edelleen ruotsinkielinen nimi. Esimerksi Hiidenmaa on Dagö, Vormsi Ormsö, Ruhnu Runö ja Noarootsi Nuckö.
Nykyisillä vironruotsalaisilla on lukuisia kotiseutuyhdistyksiä ja seuroja, jotka kustantavat omia julkaisujaan. Ruotsalaisen vähemmistön kielen ja kulttuurin säilyttämistä puolustaa vironruotsalaisen kulttuurin itsehallinto. Kansallisuusluettelossa on yli 500 ihmistä, jotka kannattelevat vironruotsalaisuuden säilymistä. Vironruotsalaisesta kulttuurista on julkaistu useita kirjoja. Yksi keskeisimmistä on Carl Russwurmin kirja ”Eibofolk eli ruotsalaiset Viron rannoilla ja Ruhnussa”. Sen ensimmäinen painos ilmestyi saksankielisenä vuonna 1855.
Rantaruotsalaisten elämään ja kulttuuriin voi tutustua Rannarootsi-museossa Haapsalussa sekä Vormsin ja Ruhnun museossa tai nettisivulla www.aiboland.ee.
Toisen maailmansodan ja sitä seuranneen miehityksen vuoksi rantaruotsalaisten tiivis yhteisö hajosi 1940- luvun alkupuolella kahdelle puolelle Itämerta. Virosta pakeni Ruotsiin noin 7 000 vironruotsalaista ja niiden, jotka jäivät, piti neuvostoaikana salata oma kansallisuutensa.
Tämä on yhteenveto Uppsalan yliopiston kulttuurimaantieteen professori Göran Hoppen artikkelista jonka teki Annakati Mattila